Anna Virhervaarasta kirjoitti tarinoista, tai oikeastaan siitä tärkeimmästä. Siitä, millaista tarinaa me itse kerromme itsestämme. Tarinat, niillä on voimaa. Minä puhun aina niiden puolesta. Kirjojen, kerronnan, kuuntelemisen, vuorovaikuttamisen.
Ihmisellä on taipumus narratiiveihin. Me rakennamme itsestämmekin tarinaa, tarinaa elämästämme, luonteestamme. Se määrittää meitä, halusimme tai emme. Se ei välttämättä ole lainkaan todenmukainen, vaan se voi olla hyvinkin vinoutunut.
Ja sitten, se käy toteen.
Minä esimerkiksi pitkään luulin, että olen vain se tylsä ja neuroottinen kympin tyttö, joka ei oikeasti osaa tai uskalla mitään; kyllä te tiedätte sen stereotypian. Sitten minä elin sitä tarinaa, vahvistin sitä. Hioin, hioin ja hioin, enkä silti luottanut itseeni tai uskaltanut mitään (tai niin ainakin luulin).
Joskus toisen ihmisen pitää vähän auttaa. Katsoa sinua ulkoapäin, antaa uutta ajateltavaa, tehdä sisäisestä monologista dialogi. Minulle sanottiin hetki sitten, että minussa on jännittäviä vastinpareja. Että olen samaan aikaan herkkä mutta rohkea. Säntillinen mutta lempeä. Harkitsevainen mutta määrätietoinen. Ja heti perään eräs toinen sanoi, että olen sekä vahva että rohkea.
Ajatella.
Että täällä on olemassa ihmisiä, joiden silmissä olen vähintäänkin supersankari. (Ja jotka ovat minun silmissäni supersankareita, mutta se on toinen tarina.) Että en olekaan sellainen tylsä pelkuri kuin luulin, että kympin tyttöyden lisäksi minussa onkin rohkeutta ja lempeyttä. Että itselleni kertomani tarina ei olekaan ollut ihan täysin totta.
Sitten ajattelin lisää. Olenhan minä uskaltanut. Olen vaihtanut asuntoja, pääaineita, työpaikkoja. Tehnyt valintoja rakkaudesta, en pelosta. Jotenkin ne eivät vaan olleet päässeet osaksi tarinaa, jota olen itselleni kertonut.
Nyt ne pääsevät, kirjoitan uuden luvun. Ja ne ovat osa sitä.
Millaista tarinaa sinä kerrot? Millaista tarinaa joku toinen kertoisi sinusta?
Kohtisuora 
Jätä kommentti