Sata rikki eli minä numeroina

Tulin viime viikolla kirjoittaneeksi sadannen postaukseni tänne. Sen kunniaksi ajattelin pyöritellä vähän lisää numeroita ja tehdä numerohaasteen, jota olen viime aikoina bongaillut blogeista, esimerkiksi täältä.

Homma on melkoisen simppeli; kerron hieman itsestäni numeroiden avulla:

  • Olen syntynyt lokakuussa 1988, ja olen nyt 28-vuotias.
  • Kuorossa laulan usein kakkossopraanoa.
  • Olen 177 cm pitkä.
  • Minulla on kaksi sisarusta ja aika monta serkkua.
  • Olen asunut kymmenessä eri osoitteessa.
  • Nykyisen asuntoni numero on 10, ja siinä on 24,5 neliötä.
  • Kuljen paljon bussilla 502.
IMG_20161225_102336_836

Kädessäni on x-määrä jotain pallohommeleita

  • Ennätysvuoden 2008 aikana luin 60 romaania, mutta nykyään muutamasta kymmenestä kirjasta selviytyminen on saavutus. Vuoden 2015 lukuhaastekin on vielä inasen kesken.
  • Valmistuin yliopistosta kolme vuotta sitten.
  • Kengännumeroni on 39 tai 40.
  • Minulla on ollut viisi eri tyyppiä kämppiksenä. Ja nyt ei yhtäkään.
  • Kun pelasin salibandyä, pelinumeroni oli ensimmäisessä joukkueessani 5, toisessa 84.
  • Viiden salibandykauden aikana minulle kertyi yhteensä kuusi jäähyminuuttia.
  • Luistimeni on kokoa 260.
  • Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa, yksi kahvikuppi ja yksi päiväkirja.
  • Kotonani on kolme instrumenttia: piano, kitara ja nokkahuilu.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Mitä saadaan, kun laitetaan välirikossa olevat äiti ja poika samalle luksusristeilijälle, toisistaan tietämättöminä tietenkin? Keitoksen tuloksena on kaksi erilaista kertojaääntä, kaksi erilaista historiaa ja menneisyys, joka välttelemisestä huolimatta lopulta kävelee vastaan.

Stefan Mosterin esikoisromaanissa Nelikätisen soiton mahdottomuus (2011) viisikymppinen äiti ja parikymppinen poika kävelevät, tai oikeastaan soittavat, toistensa ohi. Äiti Almut on pestautunut psykologiksi luksusristeilijälle, samalle, jolla hänen poikansa Sebastian toimii pianistina. Toisistaan tietämättöminä äiti ja poika viettävät päivänsä samalla laivalla.

Välirikkoa surevan Almutin on löydettävä elämälleen uusi suunta, nuoruuden reunalla olevan Sebastianin on puolestaan kohdattava aikuisuus.

Jos Nelikätisen soiton mahdottomuutta kuvaisi yhdellä sanalla, sana voisi olla ristiaallokko. Teoksessa vastakohdat törmäilevät jatkuvasti: Almut kantaa mukanaan DDR:n historiaa, Sebastian on varttunut yhtenäisessä Saksassa. Luksusristeilijän yläkansilla varakkaat ihmiset kuluttavat liiallista vapaa-aikaansa, alakansilla duunarit majoittuvat ahtaasti, salakuljettavat jopa muutamia siirtolaisia. Toiset ovat vapaita, toiset kahlittuja joko taloudellisten tai yhteiskunnallisten olojen vuoksi.

DSC_0113

Ja sitten on vielä musiikki. Almut on soittaessaan nuottien vanki, Sebastian taitava improvisoija.

Ilman nuotteja istun neuvottomana koskettimien ääressä. Osaan muutaman kappaleen ulkoa kuten tiedät mutta kun soitan ne, luen partituuria ikään kuin sieluni silmin. Se ei poikkea paljoakaan siitä kuin jos partituuri olisi avoinna edessäni. En voi istuutua pianon ääreen, aloittaa tyhjästä ja antaa jonkin sellaisen syntyä jota ei aiemmin ole ollut niin kuin sinä voit.

Musiikki yhdistää ja erottaa. Se kytkee yhteen myös Almutin ja laivan henkilöstöpäällikkö Gausin, joka käy säännöllisesti soittamassa Almutin työhuoneen flyygelillä. Gaus on entinen Stasi-upseeri, jonka kautta menneisyys kurottaa odottamattomalla tavalla Almutin ja Sebastianin nykyisyyteen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on temaattisesti hieno ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Teos on myös melko raskassoutuinen, koska siinä on paljon toisteisia elementtejä ja juonesta irrallisia virtauksia. Almutista piirtyi tarkka ja hieno henkilökuva, mutta Sebastianin kertojaosuudet jättivät kylmäksi. Yhtenä syynä oli varmasti Sebastianin osuuksissa käytetty puhekielimäinen ilmaisutapa, joka toimi huonosti kirjoitettuna.

Heikkouksistaan huolimatta Nelikätisen soiton mahdottomuus on kiehtova kuin valtameren kohiseva ja arvaamaton aallokko. Kyllähän sellaista tovin jos toisenkin tuijottaa ja etenkin kuuntelee.

Näin vuokraat vahingossa asunnon

Anna kirjoitti hetki sitten siitä, kuinka joskus kannattaa olla survomatta itseään muottiin. Kuinka joskus kannattaa tehdä vähän erilaisia valintoja, kuinka ne normaalit ja oikeina pidetyt valinnat ja asiat eivät välttämättä olekaan itselle niitä oikeita.

Itse havahduin omien valintojeni keskeltä reilu vuosi sitten.

Asuin oikeassa kodissa, olin valmistunut yliopistosta. Minulla oli työpaikka ja pitkä parisuhde, asiat olivat siten miten asioiden nyt pitää olla.

Olin rakentanut tietynlaista elämää, kerännyt omaisuutta sen tueksi. Tehnyt sellaisia asioita kuten hankkinut pesukoneen ja aaltomaljakon, ja silti tuntenut oloni jotenkin oudoksi, itseni jotenkin vääränlaiseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAJokin ei vain ollut hyvin. Ei tuntunut oikealta. Minä en osannut olla.

Eräänä keväisenä iltana toinen sanoi eihän sua mikään estä katselemasta asuntoja. Samana iltana sovin asuntonäyttöjä ja seuraavana päivänä kävin katsomassa nykyistä sinkkuboksiani. Asuntonäytön jälkeen matkustin bussilla kotiin vaalenvihreässä kevätillassa. Linnut lauloivat niin kovaa kuin linnut vain voivat keväisenä iltana laulaa, ja tihkusade täplitti uuden kaupunginosani katuja.

Oho, minä ajattelin. Vuokrasin vahingossa asunnon.

Vuokrasin asunnon hieman vahingossa, mutta myös siksi, että se tuntui oikealta. Se tuntui siltä, kuin olisin tullut kotiin. Näytti sellaiselta, johon pystyin kuvittelemaan itseni ja elämäni. Ja samalla olin säröillä ja täysin ehjä. Olin vanha minä ja uusi minä yhtä aikaa. Olin elossa, olin ilman huonekaluja.

Olin tehnyt valinnan, joka tuntui minulta.

Nyt minulla on huonekaluja, oikeastaan aika paljon. Enkä enää tunne olevani väärässä paikassa. Olen paikassa, jossa linnut laulavat vanhojen mäntyjen oksilla yhtä kovaa kuin viime keväänäkin.

 

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.

#vainkehojutut2

Joskus kehonsa rajoitteet on vaikea hyväksyä. Ainakin, jos on tottunut liikkumaan suorittamalla, jos on tottunut siihen, että hyvä suoritus ei riitä. Että vain paras suoritus riittää, ja sekin vain pienen hetken.

Koska aina voi vähän parantaa.

Parhautta metsästävälle käy melko helposti niin, että kehosta tulee jäykkä ja väsynyt. Että uupumus kertautuu. Että liikunnasta tuleekin velvoite, juttu, jota tekee pakosta eikä siksi, että siitä tulisi hyvä olo tai että olisi kiva oppia jotain uutta.

Sen jälkeen keho lopulta tilttaa. Treenit jäävät. Keho ja mieli jumittuvat, pysähtyvät negatiiviseen asentoon.

DSC_0064 (2)Välillä tarvitaan ystäviä. Sellaisia, jotka näyttävät, että toisellakin tavalla voi liikkua. Rennosti kuin jokin eläin. Katsoa, kuinka ne liikkuvat ja venyttelevät. Todeta, kuinka niitä ei kiinnosta pätkääkään, miltä ne näyttävät tai miten ne ovat.

Koska ne vain ovat, ja se riittää. Tekevät vain sen, mikä hyvältä tuntuu.

Kun olin näillä ohjeilla viettänyt hetken tekemällä kuperkeikkoja ja hölmöjä liikkeitä, minä olin uusi. Rento ja paikallani.

Ajatukset olivat järjestyksessä vielä kotonakin, ja minä olin pehmeä kuin panda tai notkea kuin kissa.

Ei se sen vaikeampaa ollutkaan, liikkuminen.

IMG_20150623_095216

Ja maastot, joissa liikun, niiden pitäisi olla aina tällaisia

Ps. alkuperäinen #vainkehojutut-postaus löytyy täältä.

Sinkkuflunssa

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Merkkejä

Tänään minua vastaan vyöryivät kaikki kevään merkit: luonnonvaloon herääminen, sulamisvedet ja kovaäänisesti sirkuttavat linnut. Ensimmäiset urheat lumikellot puistossa. Talvipuutarhaan sisälle tulviva valo, kasvoille palaavat pisamat. Katupölyn tuulahdukset, kirkas, korkea taivas. Hymyt, ihmisten hymyt.

orkideat

Kevään valo teki Talvipuutarhasta tavallistakin maagisemman. Voisin viettää siellä ikuisuuksia. Antaa oivallusten tulla ja ajatusten kirkastua. Olla vain, hiljaa.

kukat

Loppujen lopuksi me ihmiset taidamme olla kovin yksinkertaisia. Minä tarvitsen ympärilleni kasveja ja vehreyttä, muutaman hyvän ystävän. Ehkä vähän aurinkoa ja virtaavaa vettä, vähän kevään merkkejä.

Niin helppoa se on, oleminen.